Kun (pelkät) sanat eivät riitä kertomaan…
Sisko Brunni
Eräs suomea opiskeleva portugalilainen kääntäjä kuvaili
suomen opiskeluaan seuraavasti: ”Edessäni
on lause, jossa on seitsemän sanaa. Ne kaikki ovat minulle outoja. Etsin
sanakirjasta ensimmäisen sanan merkityksen. Niitä on viisi. Painan ne mieleeni.
Sitten etsin seuraavan sanan merkitykset. Niitä on seitsemän. Painan nekin
kaikki mieleeni. Seuraavalla sanalla onkin jo 12 merkitystä, ja niitä
tutkiessani huomaan, että olen jo unohtanut ensimmäisen sanan merkitykset.
Tästä syystä suomen kieli on niin vaikeaa.” Tuskastuneen kääntäjän
opiskelutekniikassa oli toki paljon toivomisen varaa, mutta pari oleellista
seikkaa suomen ja ylipäätään kielten opiskelusta repliikki tuo esille. Ensinnäkin
vaikka suomi ei ole sen vaikeampi kieli kuin muutkaan, suomi on erilainen kieli
kuin esimerkiksi useimmat Euroopassa puhutut kielet, ja sen sanasto on
omaperäistä. Useinkaan äidinkieli ja muut osatut kielet eivät auta sanojen muistamisessa.
Tarvitaan jotain muuta.
Toinen yleisempi ja siinä mielessä ehkäpä tärkeämpi ilmiö
piilee lausahduksen sanojan opiskelutekniikan takana. Kieli ei rakennu
yksittäisistä sanoista, joiden merkityksistä kursitaan kokoon ilmauksen
kokonaismerkitys. Sanastoon kuuluu yksittäisten sanojen lisäksi suuri joukko laajempia
ilmauksia, joita ovat esimerkiksi sanayhdistelmät (ja niin edelleen) ja erilaisille teksteille ja tilanteille tyypilliset
toistuvat ilmaukset (Sen pituinen se. Pannaanko
pieneen pussiin?), sanaparsityyppiset idiomit (Ostaa sika säkissä. Painaa villaisella.) sekä tervehdykset ja
toivotukset (Hyvää yötä! Mukavaa reissua!). Myös osittain
kiinteät ilmaukset (ottaa/saada selville)
ja tilanteisiin liittyvät (ainakin osittain) vakiintuneet ilmaukset (Ojentaisitko minulle suolan/sokerin/leivän…)
sekä niin kutsutut kerasanat eli sanayhdistelmät, jotka esiintyvät yleisesti yhdessä
(kaunis nainen, komea mies), voidaan katsoa
kuuluvan sanastoon pikemminkin kokonaisuuksina kuin yksittäisinä sanoina. Suomen
kielelle tyypillisten kieliopillisten sijamuotojen ja verbien yhdistelmien
voidaan myös ajatella muodostavan kokonaisuuksia, joilla on omat merkityksensä ja
jotka siten ovat osa sanastoa.
Pitää
ja kirja yhdistelmästä aktivoituu pitää-verbistä eri merkityksiä sen
mukaan, missä sijamuodossa kirja on: Pidän kirjasta. Pidän kirjaa (kädessä).
Suomen kielelle tyypillisiä ovat myös infiniittiset rakenteet, joiden merkityksiä
ei voi analysoida niihin kuuluvien sanojen tai kieliopillisten elementtien
merkityksistä (olla nukkuvinaan =
’muka nukkua’, olla tipahtamisillaan =
’melkein tipahtaa’). Sanat myös muodostavat verkostoja ylä-, ala- ja rinnakkaiskäsitteidensä kautta. Nisäkkään, koiran, mäyräkoiran ja villakoiran voi helposti ymmärtää muodostavan tällaisen verkoston.
Kielen fraseologista luonnetta jo 1950-luvulla tutkineen Firthin mukaan sana ymmärretään sen yhteydessä
olevien sanojen kautta. Muodostamme välittömästi jonkinlaisen käsityksen
ilmauksen Kuusen takaa kurkisti arka ja
pörröinen ropi tuntemattomasta ropista,
vaikka emme sen määritelmää sanakirjasta löydäkään.
Miten edellä kuvattu sanaston verkostomainen rakenne,
yksittäisiä sanoja laajemmat kokonaisuudet ja fraseologinen luonne vaikuttavat
opetukseen ja oppimiseen? Koska sanat eivät ole yksin, voinemme heti hylätä
perinteiset sanalistat, joista vielä jonkin aika sitten sanastoa opeteltiin. Mikäli
hyväksymme ajatuksen, että kieli on ennen kaikkea kommunikointia, voimme sanoa,
että sanasto on kielioppia tärkeämpi elementti, koska ilman sanoja ei voi
puhua, mutta ilman kielioppia voi. Sanasto on siis ensiarvoisen tärkeää
kielenoppijalle, vaikka kommunikointi toki pitää sisällään paljon muutakin kuin
sanoja ja ilmauksia. Opettajan tulee siis kannustaa oppijaa kartuttamaan sanastoaan
kaikin keinoin – eivätkä sanalistatkaan ole pannassa. Sanat tulee kuitenkin
aina kirjoittaa ylös tekstiyhteydessään. Jos haluamme oppia pitää-verbin merkityksen ’tykätä’, ei
pelkkä verbin kirjaaminen ylös riitä. Yhtä oleellista on elatiivimuoto -stA: Minä
pidän suklaasta. Ja suklaasta-sanan
oppija korvaa juuri sillä asialla, josta hän oikeasti pitää. Kirjattavan
sanaston tulee siis olla oppilaalle merkityksellistä. Monimutkaisia määritelmiä
ei tarvita, vaan oleellisempaa on rakenteen ytimen kirjaaminen, koska sitä
oppija vuorovaikutustilanteissa tarvitsee, ei määritelmää. Kaikkia uusia sanoja
ei myöskään tarvitse kirjata muistiin, vaan oppijan tulee keskittyä itselleen
oleelliseen sanastoon, sen ympärille rakentuviin ilmauksiin ja sanan liittämiseen
laajempaan sanaverkostoon.
Opetuksessa tulee siis lähteä liikkeelle siitä, mikä
oppijalle on tärkeää ja mikä liittyy hänen elämäänsä. Vaikka opettaja itse
olisi kuinka innoissaan pikkulintujen nimistä, eivät ne ole oppijoille oleellista
sanastoa kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa. Henkilökohtaisen
merkittävyyden lisäksi siis myös sanan yleisyys on tärkeä lähtökohta. Yleisesti
opetuksessa noudatettu helposta vaikeaan -etenemisjärjestys on ongelmallinen,
koska vaikeus ja helppous on aina suhteellista. Maahanmuuttovirasto on pitkä, moniosainen yhdyssana, mutta mikäli
se on oppijan elämässä tärkeä ja usein toistuva termi, opitaan se helposti ja
nopeasti. Oppimisen edellytyksenä onkin toisto.
Kielenoppimisessa puhutan syötteestä, jota oppijan on sanastoa oppiakseen
saatava paljon. Toiston ohella oppimista edesauttaa myös havainnoiminen:
sanoja, niiden välisiä yhteyksiä, synonyymeja, rinnakkaisilmauksia ja
käyttömahdollisuuksia tulee pohtia, jotta sanan muistista hakeminen helpottuu
ja lopulta automatisoituu.
Perinteisesti oppikirjoissa lähdetään liikkeelle
yksikertaisista Minä syön leipää
-tyyppisistä ilmauksista. Ilmaukseen sisältyy toki paljon oppijan kannalta
tärkeää kieliopillista tietoa ja yleisiä ja oppijan elämään liittyviä sanoja,
mutta kokonaisuutena se on tilannetta kuvaileva ilmaus, jonka käyttömahdollisuudet
keskustelussa ovat aika vähäiset. Yleisyyden ja tärkeyden lisäksi oppijan olisi
hyvä päästä hyödyntämään ja harjoittelemaan sanastoa heti oikeissa
vuorovaikutustilanteissa. Nykynäkemyksen mukaan sanaston oppimisen taustalla onkin
käsitys sanasta muodon, merkityksen ja käytön kolminaisuutena. Sanalla on aina
jonkinlainen lausuttu tai kirjoitettu muoto
(tai yleensä muotoja), niihin liittyy tiettyjä merkityksiä ja niitä käytetään
tietyissä tilanteissa. Sanojen muotoja ei siis opetellaerikseen eikä pelkästään
yhdistettyinä merkityksiin. Sen sijaan sanaston (ja kielen) opettamisessa ja
opiskelussa lähdetään liikkeelle erilaisiin käyttötilanteisiin liittyvistä
rakenteista ja ilmauksista. Lähtökohtana on tärkeä ja todellinen tilanne, jossa
pyritään johonkin. Se voi olla vaikkapa halu löytää jokin kirja kirjastosta ja
tarve kysyä asiasta virkailijalta. Seuraavaksi mallinnetaan, mitä tilanteessa
tapahtuu, millaisia kielenkäyttötapoja tarvitaan (tervehdys, pyyntö,
kiittäminen, hyvästely) ja miten kyseiset asiat tilanteessa konkreettisesti kielennetään
ja millaisia rakenteita käytetään. Tätä harjoitellaan ja vasta sen jälkeen
analysoidaan, mitä tilanteessa tapahtui, miten rakenteet muotoiltiin, mitä
sanoja ja muotoja käytettiin. Ennen
kieliopillista analyysia täytyy siis olla ainesta, jota analysoida. Tämän
jälkeen rakenteita kerrataan, varioidaan ja otetaan aktiiviseen käyttöön
oikeissa kommunikointitilanteissa.
Alkutilanteen onnettomalle kielenoppijalle siis voisi lausua
lohdutuksen sanoiksi sen, että kaikkien yksittäisten sanojen yksittäisiä merkityksiä
ei tarvitse muistaa. Häntä voisi pyytää irtautumaan pelkästään sanakirjan käytöstä, koska niissä sanojen
käsittely perustuu edelleen aika pitkälti yksittäisten sanojen määrittelyihin -
usein synonyymien kautta. Häntä voisi kehottaa etsimään isompia kokonaisuuksia,
tutkimaan vaikkapa googlaamalla, mitkä sanat ja muodot esiintyvät usein
yhdessä. Pohtimaan, miten oman kielen ilmaukset ilmaistaan suomeksi. Tukeutumaan
outoa sanaa ympäröiviin mahdollisesti jo tuttuihin sanoihin. Näkemään sanat horisontaalisesti
toisiinsa kytkeytyvinä elementteinä, koska sanat eivät seuraa toisiaan sattumanvaraisesti.
Luettavaa:
Niitemaa, Marja-Leena
2014.
Kuinka vieraan kielen sanoja opitaan ja opetetaan. Teoksessa Kuinka kieltä opitaan (Toim. Päivi
Pietilä ja Pekka Lintunen). Gaudeamus.
Honko, Mari –
Mustonen, Sanna 2017. Tunne kieli. Matka
maailman kieliin ja kielitietoisuuteen. Finn Lectura.
Kommentit
Lähetä kommentti